Taizé - Tulostettava versio

Kuunnellessani Taizéssa ja muualla[1] nuoria, joista monet kohtaavat arjessaan julman todellisuuden, kysyn itseltäni, mistä he löytävät voiman jatkaa. Tämä kysymys käy entistäkin ajankohtaisemmaksi, kun he elävät sota-alueilla.

Mistä heidän kestävyytensä ja peräänantamattomuutensa näennäisesti mahdottomissa tilanteissa tulevat? Kuunnellessani minulle kävi selväksi, että luottamus Jumalaan mahdollistaa uskoville toivon vaalimisen. Ja Jeesuksen ylösnousemuksen kautta kasvaa varmuus siitä, että kuolemalla ei ole viimeistä sanaa.

Luottamus ylösnousemukseen antaa toivon, että uupumus elämään ei ole se lopullinen piste. Meidät on kutsuttu johonkin suurempaan. Juuri tämän toivon nuoret halusivat jakaa kanssani, toivon, joka ylittää kaiken toivon, koska se luottaa siihen, että uusi elämä syntyy, kun kaikki näyttää menetetyltä[2].

Maria lauloi ylistyksessään: Hänen kätensä on tehnyt mahtavia tekoja, hän on lyönyt hajalle ne, joilla on ylpeät ajatukset sydämessään. Hän on syössyt vallanpitäjät istuimiltaan ja korottanut alhaiset. Nälkäiset hän on ruokkinut runsain määrin, mutta rikkaat hän on lähettänyt tyhjin käsin pois. (Luuk. 1:51–53) Kyllä, uskaltakaamme laulaa hänen kanssaan ja rukoilla, että tilanteet muuttuisivat. Silloinkin kun Jumala vaikuttaa olevan vaiti, polku voi yhtäkkiä avautua[3].

Samalla meidän tulisi tehdä se voitavamme, vaikka se ei tuntuisikaan paljolta, osoittaaksemme solidaarisuutta hädässä oleville ihmisille ympärillämme, tai niille, jotka ovat jääneet sodan jalkoihin tai pakotettuja jättämään maansa. Eikö juuri tämä anna meille mahdollisuuden toivoa kaiken toivon yli?

Seuraavat pohdinnat ovat suurelta osin peräisin viime vuoden aikana käydyistä tapaamisista ja keskusteluista nuorten kanssa, jotka elävät sodassa tai konfliktialueilla. Olen täynnä kiitollisuutta heitä kohtaan, jotka jakoivat kokemuksiaan ja ajatuksiaan, sekä myös nuorimmille veljillemme, joiden huolellinen neuvonanto asetti kaiken järjestykseen.

Rohkeus toivoa

Kun kaipaamme luottamusta/uskoa Jumalan rakkauteen, se, mitä näemme ja aistimme ympärillämme, tuntuu usein olevan ristiriidassa tämän rakkauden kanssa. Olemme kiinni siinä, mikä on jo annettu, ja siinä, mikä on vielä tulossa. Tämä tila ei ole aina kovin mukava. Mutta kun se avautuu kohti täyttymyksen toivoa[4], jotain vapautuu meissä.

Toivo vaatii kärsivällisyyttä. Toivomme jotakin mitä emme näe (Room. 8:25), sanoo apostoli Paavali. Kun käännymme kohti Jumalan todellisuutta, mutta samalla meitä ahdistavat kaikenlaiset vaikeudet, ulkoapäin taistelut, sisältäpäin pelot. (2. Kor. 7:5), uskallammeko pysyä tuossa tilassa sen sijaan, että pakenemme sitä?

Aabraham toivoi, vaikka toivoa ei ollut. (Room. 4:18). Abraham, monien uskovien esi-isä, piti kiinni Jumalan lupauksesta, vaikka se ylitti kaikki järkevät toivon rajat. Hän ja hänen vaimonsa Saara saivat sen, mikä vaikutti heille mahdottomalta.

Aikana, jolloin hänen maansa oli tuhoutunut sodassa ja sen asukkaita uhkasi pakkosiirtolaisuus, ja vaikka hän itse oli vankilassa, profeetta Jeremia teki investoinnin tulevaisuuteen: hän osti pellon, niin varma oli hän, että Jumala ei hylkää kansaansa (Jer. 32:6–15).

Tällainen hämmästyttävä toivon ele tekee uskosta todellisemman. Se on vankka luottamus siihen, mikä on vielä näkymätöntä ja jopa epävarmaa. Voimmeko pitää kiinni tällaisesta toivosta? Tämä avaa lopulta uudelleen ilon lähteen[5]. Hankalimmissakin inhimillisissä tilanteissa voi se mitä emme uskalla edes toivoa, muuttua todeksi.

Tänään uskomattomia toivoa luovia aloitteita[6] syntyy monissa maissa, joissa sota kylvää tuhoa.

Kuuntelemalla toiveikkaita ihmisiä

Jotta voisimme ymmärtää paremmin, mitä toivo merkitsee, meidän on kuunneltava ihmisiä, jotka elävät hädän ja väkivallan keskellä. Eikö juuri heidän äänensä kautta Jumala johda meitä?

Kun vierailin kahden veljeni kanssa Ukrainassa, eräs kirkon johtaja sanoi meille: Rukous avaa tilan, [joka mahdollistaa parantumisen] / [jossa parantuminen on mahdollista]. Hänen huomautuksensa teki minuun suuren vaikutuksen. Joutuessaan jatkuvasti kohtaamaan kansansa tuskan, hän näkee, että juuri heidän sisäisessä elämässään uskovat voivat pysyä avoimina vastaanottamaan sen, mikä on uutta.

Tämä on prosessi, joka ei välttämättä tuota välittömiä tuloksia, mutta joka ehkä muiden toimien tukemana avaa oven haavojen ja surun voittamiseen sekä herättää toivon parantuneesta ihmisyydestä. Rukous antaa voimaa pysyä lujana kaikkein monimutkaisimpien tilanteiden edessä[7]. Se murtaa epätoivon aallot, kun pimeys näyttää nielevän kaiken.

Ranskassa asuva palestiinalaisnainen, jonka perhe on Gazassa, kirjoitti meille: Rakkaus, joka kantaa haavoittuneita, hauraita, antaa uutta voimaa. Se saa minut ajattelemaan raajarikkoista miestä[8] evankeliumissa, jota hänen ystävänsä ja heidän uskonsa kantavat. Rukous on myös tapa vastustaa, ja se on minulle tärkeää. Mutta olen ihminen: kahden perheenjäseneni kuoleman uutisten jälkeen viha valtasi minut, huusin, itkin... Kun tulin järkiini, tiesin, että Jumala on läsnä kärsimyksessä ja epätoivossa, ja että Jumala kantaa meitä.

Tänä kesänä, vieraillessaan Taizéssa, hän sanoi: Joka aamu rukoilen löytääkseni voiman rakastaa sen sijaan, että vihaisin. Hänen sanansa ovat kuin valo askeleillani.

Sotien riivaamasta Aasian maasta kotoisin oleva nuori nainen kertoi minulle: Kansamme on uupunut, mutta löytää lohtua evankeliumista. Kuinka usein Jumalan kansa oli pakomatkalla? Silti yhteisö syntyi, oli tilanne kuinka vaikea tahansa. Jumalalla saattaa olla suurempia suunnitelmia meille, mutta meidän on elettävä päivä kerrallaan. Kyky elää tätä päivää on lahja ja merkki siitä, että elämä on tarkoitettu täysillä elettäväksi. Rukouksessa on rauhan lähde, joka antaa meille voimaa rohkaista toisiamme, löytää merkitystä jakamisesta ja solidaarisuudesta.

Libanonista kuulin nämä sanat: Äitini on toivon todistus. Kaikesta huolimatta hän pysyi aina pystyssä. Hänen takiaan olen se, joka olen tänään. Hän opetti meille, miten uskoa Jumalaan ja rukoilla. Jokainen, joka elää luottamuksesta, heijastaa luottamusta, koska hän juo lähteestä ja voi tulla todistajaksi.

Ketkä ovat toivon todistajat, joita voimme löytää ja kuunnella omassa elämässämme? Avatkaamme korvamme kuullaksemme, mitä heillä on sanottavaa.

Pyrkimys toivoon

Miten reagoimme, kun suunnitelmamme menevät pieleen ja toivomme murskautuu? Jeesus antaa meille avaimen siihen, miten voimme pysyä toivon ihmisinä. Kohdatessaan suuren nälkäisten väkijoukon, hän tunsi sääliä heitä kohtaan, kirjaimellisesti hänen sydämensä kääntyi heidän puoleensa[9]. Ja hän löysi tavan täyttää heidän tarpeensa.

Se, ettemme suostu alistumaan hätätilanteissa, antaa toivolle muodon meissä. Se on vastakohta passiiviselle odottamiselle, se sisältää taistelua[10], muuta tapaa ei ole. Jopa toivon kaipauksemme voi johdattaa meidät kynnykseltä siihen, mikä on inhimillisesti mahdollista, siihen mikä on mahdollista Jumalalle.

Kristuksen antama toivo antaa meille maistiaisen siitä, mitä tulee täyttymään Jumalan tulevaisuudessa. Se on kuin laivan ankkuri[11]. Se pitää meidät lujina myrskyn raivotessa. Se antaa meille mahdollisuuden tehdä pieniä uskollisuuden tekoja saamaamme kutsun mukaisesti ja meille uskotuille ihmisille. Se on myös kuin kypärä[12], joka suojaa meitä vastoinkäymisiltä, jotka voivat sataa päällemme.

Taizén sääntö opettaa, ettemme koskaan alistuisi skandaaliin niiden kristittyjen erottamisesta, jotka niin helposti tunnustavat rakastavansa lähimmäistään, mutta silti pysyvät jakautuneina. Veljeni Rogerin mielestä kristittyjen yhteys[13] ei ollut koskaan pelkästään yksittäinen tavoite, vaan tapa viedä eteenpäin rauhaa ihmiskunnan perheessä[14].

Taizén ympärillä olevat vaatimattomat puksipuupensaat, vaikka ne ovatkin viime vuosina kärsineet kahdesti tuholaisista, heräävät yhtäkkiä eloon jälleen. Siitä, mikä oli ilmeisesti kuollutta, kasvaa tuoreita versoja, kun harmaa muuttuu vihreäksi. Luonto taistelee selviytyäkseen, peilaten ja rohkaisten omaa taisteluamme toivon puolesta. Toivo luomakunnasta[15] ja toivo, jonka Jumalan hyvä luominen tarjoaa, kulkevat käsi kädessä ihmiskunnan toivon kanssa[16].

Toivon kansana pysyminen

Toivo voi helposti tukahtua, kun kohtaamme tilanteita, joissa minkäänlainen keskinäinen ymmärrys ei tunnu mahdolliselta. Epäluulon ilmapiirin luominen vaarantaa muiden juuttumisen epäluottamuksen verkkoon.

Tämä voi tapahtua yhteisöissämme, kirkoissamme ja perheissämme, samoin kuin yhteiskunnassa ja maissamme. Tällaiset dynamiikat voivat olla piilossa tai avoimia, mutta ne vievät aina voimamme. Silti on aikoja, jolloin meidän on kohdatessamme vääryyksiä tuomittava paha, jotta ihmiset eivät enää olisi toisten ihmisten uhreja[17].

Pysyäksemme toivossa, tarvitsemme toisiamme. Toivo kukoistaa, kun olemme valmiita huolehtimaan toistemme tarpeista. Voimme nähdä ihmisiä, jotka jopa suurimman vastoinkäymisen keskellä päättävät elää, hymyillä ja tarjota muille niitä pieniä asioita, jotka ovat päivittäin mahdollisia.

Toivo on sidoksissa totuuteen[18] ja oikeudenmukaisuuteen. Johtuuko se siitä, että ne ovat Jumalan ominaisuuksia? Emmekö me näe niitä Jeesuksen elämässä, kuolemassa ja ylösnousemuksessa? Toivon vaaliminen vaatii todellisuuden kohtaamista sellaisena kuin se on, ja sen näkemistä Jumalan lupausten valossa[19].

Konfliktialueella asuva nuori kertoi minulle: Olin kahvilassa lukemassa kirjaani, kun raketit alkoivat lentää ympärillämme. Ihmiset juoksivat kiihdyksissään ulos, mutta päätin jäädä ja lukea kirjani loppuun. Suojan etsiminen olisi ollut järkevä vaihtoehto, mutta tämän tarinan jakaminen on toivon protesti sodan väistämättömyyttä vastaan.

Yksi veljistäni kertoi minulle: Toivo on provosoivaa, ja vielä enemmän, se on tarttuvaa. Toivon vastakohta on välinpitämättömyys tai alistuminen. Äskettäisellä vierailullani maahani, joka on sodan repimä, näin ihmisten kasvoilla surua, huolta ja stressiä. Kysyin itseltäni: ’Mitä voin tehdä?’ Ja mieleeni tuli ajatus: aina kun ajan ja minulla on etuajo-oikeus, pysähdyn ja annan etusijan edelläni olevalle. Tämä vie minulta viisi sekuntia. Mutta saatoin nähdä tämän pienen teon vaikuttavan ihmisten kasvoihin, se helpotti hieman veljeni tai sisareni tuskaa.

Kaikki meissä vastustaa sotaa ja kuolemaa... Kaikki meissä tavoittelee elämää ja kauneutta.[20]

Pääsiäisen toivo

Missä olen tässä hetkessä? Ristin juurella pitkäperjantaina? Pääsiäissunnuntain ilossa? Vai odottamassa, tietämättä minne kääntyä, hiljaisena lauantaina?

Missä tahansa seisonkin, voinko nähdä toivon polun? Se avautuu edessäni, kun katselen Jeesusta, joka antoi elämänsä rakkaudesta kaikkiin, joka osoitti meille rakkauden, joka on vahvempi kuin kaikki väkivallan, vihan ja kuoleman voimat.

Toivo ei perustu tilanteen analysointiin, vaan usein pikkuhiljaa palavaan luottamuksen liekkiin. Vaikka se on hauras, tämä liekki palaa syvimmässäkin yössä, kuten se paloi Jeesuksen ystäville. Monet heistä hylkäsivät hänet hänen suurimman koettelemuksensa aikana. Hänen rakkautensa antoi heille mahdollisuuden palata.

Kunpa vain voisimme tunnistaa ylösnousseen Jeesuksen! Mutta hänen läsnäolonsa ei riipu meidän tunnustamisestamme. Toivottomuutemme sokaisee meidät toisinaan, kuten se sokaisi Magdalan Marian. Ylösnoussut Jeesus kysyi Marialta: Miksi itket? ja Ketä sinä etsit? (Joh. 20:15). Tämä toinen kysymys kuuluu myös hänen ensimmäisistä sanoistaan Johanneksen evankeliumissa: Mitä te haluatte? (Joh. 1:38). Kun hän on astunut syvimpään inhimilliseen suruun ja kuolemaan, merkityksen etsiminen osoittautuu läsnäolon kaipuuksi[21].

Ylösnousseena kuolleista, elävänä Jumalassa, Jeesus vetää meitä puoleensa [22]. Kohdatessaan meidät sisimmässämme, olimmepa sitten surun tai ilon täyttämiä, ylösnoussut Jeesus avaa meille suhteen Isäänsä ja yhteyden toisiimme Pyhässä Hengessä. Emme ole enää oman epätoivomme vankeja – uusi elämä on mahdollinen.

Paavali kirjoittaa: Eikä toivo ole turha, sillä Jumala on vuodattanut rakkautensa meidän sydämiimme antamalla meille Pyhän Hengen. (Room. 5:5). Eläkäämme siitä rakkaudesta. Olkoon Pyhä Henki aina johdattajamme!

Toivon pyhiinvaeltajat, rauhan pyhiinvaeltajat

Usko ylösnousemukseen on antanut monille ihmisille mahdollisuuden säilyttää toivo hädän keskellä. Se on lähde, joka johtaa meidät yli omien mahdottomuuksiemme, jotta sydämemme voi aueta muita kohtaan ja ryhtyä toimintaan.

Jeesuksen ylösnousemukseen uskominen vaatii paljon rohkeutta ja uskallusta. Se tarkoittaa pyrkimystä olla lannistumatta tänään ympärillämme olevan kuoleman ja tuhon läsnäolosta.

Toivottomilta vaikuttavista tilanteista Jumala voi luoda jotain uutta. Jumala voi luoda elämää kuolemasta ja jopa sovintoa konfliktista.

Naiset, Jeesuksen ystävät, jotka tulivat varhain pääsiäisaamuna hänen hautaansa, kysyivät: Kuka auttaisi meitä ja vierittäisi kiven hautakammion ovelta? (Mark. 16:3). Mitkä ovat ne kivet omassa elämässämme, joita meidän täytyy pyytää Jumalaa vierittämään pois, jotta uusi elämä voisi syntyä meissä?

Uusi elämä auttaa meitä nousemaan ylös, se johtaa meidät kulkemaan yhdessä muiden kanssa. Meistä tulee toivon pyhiinvaeltajia. Sen toivon, jota kannamme sisällämme. Eikö se ole myös toivoa rauhasta? Sillä Kristus on meidän rauhamme (Ef. 2:14). Kuulemmeko hänen sanovan meille: Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, [23] en sellaista, jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat (Joh. 14:27-28).

Rauhan pyhiinvaeltajina[24] ymmärrämme, että ei ole todellista rauhaa ilman oikeudenmukaisuutta[25]. Rauha, jota kannamme sisällämme ja joka tulee toivosta josta elämme, tekee meidät sisäisesti vapaiksi. Se antaa meille voimaa rakastaa elämää ja vastustaa vääryyksiä, kun sinnittelemme Pyhän Hengen liikkeelle panemina.

Eräänä päivänä saatamme löytää itsemme rukoilemasta Sakariaan laulua. Ikääntynyt mies miehitetyllä maalla iloitsee odottamattomasta syntymästä ja juhlii: Näin meidän Jumalamme hyvyydessään armahtaa meitä: Korkeudesta saapuu luoksemme aamun koitto. Se loistaa pimeydessä ja kuoleman varjossa eläville, se ohjaa jalkamme rauhan tielle. (Luukas 1:78–79)

Olemmeko valmiita toivoon, joka ylittää kaiken toivon?

Ylösnoussut Kristus, Pyhän Hengen läsnäolossa olet vuodattanut Jumalan rakkautta sydämiimme ja mahdollistanut meille toivon yli kaiken toivon. Ja syvältä sisältämme, ilmestyy vähitellen yllättävä rauha. Kiitos olkoon Sinulle!

[1] Toukokuussa 2024 matkustin kahden veljeni kanssa pyhiinvaeltajina sodan runtelemaan Ukrainaan. Kesällä otimme Taizéssa vastaan nuoria Myanmarista, Nicaraguasta ja Ukrainasta. Syksyllä kävin verkon välityksellä keskusteluja nuorten kanssa näistä maista sekä Betlehemistä ja Libanonista, samalla kun neljä veljeäni palasi vierailemaan Ukrainaan idästä länteen.

[2] Ei voi olla toivoa ilman aikaisempaa kokemusta täydellisestä horisontin puutteesta, joka on kuin yö kirkkaassa päivänvalossa ja pakottaa niin yksilöt kuin kansatkin luopua harhakuvitelmistaan. Corine Pelluchon teoksessaan L’espérance, ou la traversée de l’impossible (Éditions Payot & Rivages, Pariisi, 2023) s. 8.

[3] Toivo on ihmiselle vastaus Jumalan hiljaisuuteen. Jacques Ellul, lainattu Anne Lécu:ltä, www.revue-etudes.com/article/esperer/24779 [http://www.revue-etudes.com/article/esperer/24779]

[4] Kommentaarissaan 5. Mooseksen kirjan 4:31 Gustavo Gutiérrez kirjoittaa: Jumala ei unohda liittoaan; uskollisuus on ennen kaikkea muistamista. Uskollinen on se, joka muistaa, ei unohda sitoumuksiaan, joka tuntee perinteen. Uskollisuus liitolle edellyttää liiton lähteiden ja vaatimusten muistamista (...) Mutta todellinen uskollisuus merkitsee enemmän kuin pelkkää muistamista; se vaatii myös, ja tämä saattaa ensi silmäyksellä näyttää vähemmän selvältä, suuntautumista tulevaisuuteen. Muistaminen ei ole menneisyyteen jämähtämistä. Eilisen muistaminen on tärkeää, mutta se on tärkeää, koska se auttaa meitä panostamaan huomiseen (...). Uskollisuus ei ole kuluneita polkuja pitkin kulkemista ilman aloitteellisuutta, vaan niiden jatkuvaa uudistamista; se vie meitä – sen pitäisi viedä meitä – innovoimaan, muuttamaan, suunnittelemaan uusia projekteja. (Gustavo Gutiérrez, El Dios de la vida, Ediciones Sígueme, Salamanca, 1992, s. 82–83).

[5] Keskustellessani niiden nuorten kanssa, jotka elävät sodan keskellä, monet heistä puhuivat laulamisen tärkeydestä ilon ja voiman lähteenä. Tämä kirje julkaistaan vuoden 2024–2025 tapahtuman yhteydessä Tallinnassa. Älkäämme unohtako Laulavaa vallankumousta, joka auttoi Viroa saamaan itsenäisyytensä takaisin rauhanomaisesti vuonna 1991. Ihmiset laskeutuivat kaduille laulaen kohdatakseen edessään olevan uhan.

[6] Eräs henkilö, jonka yksi veljistämme tapasi pyhiinvaelluksella, kertoi hänelle: Luova viha asuu minussa. Se oli voima, joka sai hänet haluamaan tehdä edes yhden pienen asian nykytilanteen muuttamiseksi.

[7] Staretsiltä [Silouanilta] hän [Sophrony Sakharov] oppi paljon, mikä oli oleellista hänen hengelliselle elämälleen. Kaksi asiaa korostui erityisesti: kuinka kohdata hylkäämisen tunne, kun rukouksessa Jumalan sijasta kokee aution tyhjyyden, ja kuinka selviytyä ahdistuksesta, joka seuraa intensiivistä rukousta kärsivän maailman puolesta. Ensimmäiselle annettiin merkitys Sakharovin myöhemmin kehittämällä Jumalan hylkäämisen käsitteellä, toiselle taas rukouksessa paljastetulla käskyllä, jonka starets oli saanut ja välittänyt oppilaalleen: ’Pidä mielesi helvetissä äläkä epätoivossa!’” Norman Russell, Theosis and Religion (Cambridge University Press 2024), s. 169.

[8] Katso Markuksen evankeliumista 2:1–12. Huomaa miehen ystävien toivon voima, kun he voittavat kaikki esteet purkamalla katon yrittäessään auttaa häntä ja kantaa hänet Jeesuksen luo.

[9] Kreikan verbi σπλαγχνίζομαι (splanchnizomai) on hyvin vahva tunneperäisesti. Se viittaa lämpimän, myötätuntoisen reaktion tarpeeseen. Sen kääntäminen on vaikeaa: myötätunto, sääli, sympatia – kaikki tuovat esiin sen merkityksiä. Mutta hänen sydämensä kääntyi heidän puoleensa saattaa kuvata paremmin sitä syvää reaktiota, jonka verbi tuo esiin. Matteuksessa (ks. 14:14, 15:32, 18:27, 20:34) tämä verbi ei viittaa pelkästään tunteeseen tai tunnetilaan, vaan se tarkoittaa myös käytännön vastausta, joka täyttää tarpeen. Tässä tapauksessa Jeesus parantaa sairaat ja ruokkii sitten väkijoukon. Tunteet johtavat huolenpitoon ja tehokkaaseen toimintaan. Tämä verbi tiivistää evankeliumin.

[10] Vrt. 1. Tim. 4:10: Siksihän me näemme vaivaa ja kilvoittelemme, että olemme panneet toivomme elävään Jumalaan, joka on kaikkien ihmisten pelastaja, varsinkin uskovien.

[11] Vrt. Hepr. 6:19

[12] Vrt. 1. Tess. 5:8

[13] Synodi kirkon synodaalisuudesta on mahdollistanut sen, että katolinen kirkko tunnustaa ja arvostaa sen sisällä jo olemassa olevaa monimuotoisuutta. Muiden kirkkojen delegaattien rooli tässä kirkolliskokouksessa tärkeä. Eikö tämä anna uutta toivoa ekumeeniselle kutsumukselle kohti kaikkien Kristusta rakastavien ykseyttä?

[14] Taizé perustettiin sodan aikana. Se vertauskuva yhteydestä, jota pyrimme elämään eri kirkkojen, maiden, kulttuurien ja ikäryhmien veljinä, tarvitsee jatkuvaa huolenpitoa, jotta siitä tulisi toivon merkki ihmiskunnan jakautumisen keskellä.

Vrt. Room. 8 :21-23

[16] Kohtaamme ilmastonmuutoksen ja biodiversiteetin häviämisen haasteet. Kuinka voimme syventää huolenpitoa yhteisestä kodistamme, jossa kaikki on yhteydessä toisiinsa?

[17] Jatkamme Taizé-yhteisössämme totuuden etsimistä, joka liittyy väärinkäytöksistä ja hyökkäyksistä esitettyihin syytöksiin joidenkin veljiemme osalta. Kärsineiden ja asiasta puhuneiden ihmisten rohkeus saa meidät etsimään entistä enemmän oppia heiltä. He etsivät yhä uutta toivoa ja elämää, ja heidän esimerkkinsä motivoi meitä tekemään kaikkemme (katso www.taize.fr/protection [https://www.taize.fr/protection]), jotta Taizéssä ja muualla pidettävät kokoontumiset olisivat kaikille turvallisia ja jotta tietoisuutta käsiteltävistä kysymyksistä voitaisiin lisätä. Olemme myös kiitollisia Recognition and Reparation -komission työstä. (katso www.reconnaissancereparation.org [https://www.reconnaissancereparation.org]), joka on kuunnellut selviytyjiä ja toiminut sovittelijana.

[18] Uskon, että toivo on yhteydessä totuuteen. Kunnes hyväksyin kuoleman mahdollisuuden, en voinut olla toiveikas. Tämä pätee kaikkiin tilanteisiin. Kristittyinä meillä voi olla tapana paeta tilanteita, jotka saavat meidät epätoivoisiksi – poliittisesti, ekologisesti, ihmisinä... On luonnollista, että järkytymme niistä, mutta minusta toivo kannustaa meitä seisomaan juuri siellä, näiden tilanteiden todellisuudessa, katsomaan niitä totuuden kanssa. Georges Bernanos puhuu paljon toivosta sankarillisena hyveenä. Se on hyve, joka vie meidät toimintaan, ei pakoon, taistelemaan sen puolesta, mikä meidän mielestämme on hyvää tai oikeaa. Toivo vie meidät kohti Jumalan lupausta. Clémence Pasquier, haastattelu Clémence Houdaille, La Croix 11/10/2024.

[19] Kikuyun (Gĩkũyũ) kielessä yksi Jumalan ominaisuuksista on se, että Jumala on ’toivon arvoinen’ – ’Mwihokeku’: Jumala, johon voimme panna toivomme. Mwĩhoko – Toivo; Wĩhokeku – Toivon arvoisuus; Mwĩhokeku – Toivon arvoinen, esim. Ngai nĩ mwĩhokeku | Jumala on toivon arvoinen.

[20] Jos toivo tarkoittaa nykyisiä vaaroja vastaan taistelua, se opettaa myös elämään tässä hetkessä ja uskomaan tulevaisuuteen, ilman että jäämme murehtimaan menneisyyttä ja hylkäämme kaiken kaunan. Se on lopulta sitä, mitä sielumme janottaa, ja sen puuttuminen tekee meistä katkeria tai väkivaltaisia. Kuten Laulujen laulussa, toivo tuo elämän takaisin kehoon, josta halu on paennut. Corine Pelluchon, L’espérance, ou la traversée de l’impossible (Éditions Payot & Rivages, Pariisi, 2023) s. 13-14.

[21] Juuri ristillä oleva henkilö, joka kärsii kuten me, joka on tehty ei-kelvolliseksi, valaisee meidän traagista inhimillistä olemassaoloamme... Emme katso Jeesusta pelkästään esimerkkinä, jota seurata, emmekä pyri ihannoimaan häntä. Näemme Jeesuksen Jumalana, joka ottaa ihmisruumiin ja kärsii ja itkee kanssamme. Kwok Pui Lan, hongkongilainen teologi, God Weeps with Our Pain, teoksessa New Eyes for Reading: Biblical and Theological Reflections by Women from the Third World, toim. John S. Pobee ja Barbel von Wartenberg-Potter (Meyer Stone Books, Bloomington, IN, 1987), s. 92.

[22] Vrt. Joh. 12 :32

[23] ’Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille. (Joh. 14:27). Täysin kypsä ihminen ei ole helposti liikuttunut maailman asioista, ei pelon vaivaama, epäilyksistä kiihtynyt, kauhusta järkkynyt, surusta murehtiva, vaan seisoo lujasti uskon rauhassa, aivan kuin vakaalla ja turvallisella rannalla, uhkaavan tulvan ja maailman myrskyjen edessä. Juuri tämä lujuus on se, jonka Kristus toi kristittyjen mieleen, täyttäen heidät sisäisellä rauhalla, joka annetaan niille, jotka ovat käyneet läpi koettelemuksia. Ambrosius Milanilainen, Kolmas kirjoitus, Jaakobista ja siunatusta elämästä 6, 28, lainattu teoksessa Soyons l’âme du monde (Les Presses de Taizé, 1998 ja 2025) s. 109.

[24] Katso www.taize.fr/pilgrims-of-peace [http://www.taize.fr/pilgrims-of-peace]